Helsingin yliopistosta helmikuussa 2019 väittelevän sosiologi Lotta Junnilaisen mielestä lähiöistä ollaan oltu huolissaan niin kauan kuin niitä on ollut olemassa. Media keskittyy usein lähiöistä kertoessaan niissä vallitseviin ongelmiin, eriarvoisuuteen ja yhteisöllisyyden puuttumiseen. Viimeksi mainittu käsite – yhteisöllisyys – sai Junnilaisen hakeutumaan lähiöiden pariin ja tutkimaan niiden sosiaalista elämää – aihetta, jota Suomessa ei ole juurikaan aikaisemmin tutkittu.

Tarkasteltavakseen Junnilainen valitsi lähiön asukkaiden keskinäisen vuorovaikutuksen sekä sen, miten lähiön ulkopuoliset ihmisten suhtautuvat heihin. Voisiko tällaisesta näkökulmasta löytää lähiöissä asuvien ihmisten elämästä jotain uutta uutisoitavaa – jotain arvokasta, merkityksellistä tai ihan tavallista arkea?

”Lähtökohtaisena oletuksena on, että lähiöistä puuttuu kaikenlaista – olipa kyse sitten työstä tai yhteisöllisyydestä. Alueista ja niiden asukkaista puhutaan puutteen kautta. Omassa tutkimuksessani lähtökohtanani ei ollut tutkia kaikkea sitä, mitä alueilla ei ole, vaan kaikkea sitä, mitä niillä on. Tästä näkökulmasta olen tarkastellut myös yhteisöllisyyttä”, Junnilainen kertoo.

Kasvavan kaupungin vetonaula

Ensimmäiset lähiöt rakennettiin Suomeen 1960-ja 1970 –luvuilla. Kun yhteiskunta teollistui, tarvittiin nopeasti uusia asuinalueita suurempien kaupunkien esikaupunkialueille. Lähiöihin rakennettiin kerrostalokeskittymiä, ja monen lähiön tunnusmerkkeihin kuului myös oma ostosalue eli ”ostari”. Lähiöihin hakeutui paljon asukkaita edullisten vuokra-asuntojen, ja toisaalta kaupunkeihin syntyneiden uusien työpaikkojen perässä. Muuttajien joukossa oli paljon lapsiperheitä. Usko yhteiskunnalliseen nousuun oli vahva, ja lähiöt näyttäytyivät kiehtovina, upouusina asuinalueina. 1960-luvulla rakennettu Pihlajamäki oli ensimmäinen merkittävä lähiökohde Suomessa, ja nykyisin se on myös suojeltu.

Lähiöiden maine alkoi laskea samaan aikaan Suomen talouden kanssa 1990-luvulla, kun lama iski. Taloudellisen tilanteen helpotuttua kaikki asuinalueet eivät päässeet kokemaan enää samanlaista nostetta kuin aiemmin. Alueet kaupungin sisällä alkoivat eriytyä, kun toisilla kaupunginosilla alkoi mennä todella hyvin, toisilla taas ei tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Osa lähiöistä kuului tällaisiin alueisiin. Yksi tekijä asiaan oli, että näissä lähiöissä asui jo valmiiksi vähän koulutettua ja työtöntä väestöä.

”Kun työttömyys yhteiskunnan tasolla lisääntyy, kehitys näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa asuvien ihmisten asema on jo valmiiksi epävarma. Tämä on oleellista, sillä eriytyneistä alueista puhutaan usein niin kuin ongelma olisi ihmisissä, jotka alueilla asuvat. Niin kuin tietynlaisilla alueilla asuisi jollain tavalla vääränlaisia ihmisiä”, Junnilainen sanoo.

Kuva: Juha Jernvall / Helsingin kaupunginmuseon Finna-arkisto

Arjen tutkimus on jalkautumista

Junnilainen muistuttaa, että lähiöt ovat keskenään hyvin erilaisia alueita, joissa asuu erilaisia ihmisiä. Siksi hän välttää lähiöiden turhaa kategorisointia eikä piittaa lähiöitä yleistävästä puheesta. Edes tilastot eivät pysty tavoittamaan kulttuuria tai ihmisten elämää kokonaisuutena. Mikä on sitten oikea tapa saada tietoa siitä, mitä lähiöiden sisällä tapahtuu ja millaista niissä on elää?

”Menemällä alueille, kysymällä ihmisiltä ja keräämällä tietoa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. ymmärtääkseni lähiöiden elämää olen viettänyt alueilla aikaa, havainnoinut niiden arkea, jutellut ihmisten kanssa ja haastatellut heitä. Olen tutustunut asukkaisiin pihoilla ja puiston penkeillä, nuorisotaloilla, asukastiloissa, ostoskeskuksissa ja paikallisissa baareissa. Vuosien ajan olen seurannut alueiden elämää ja pyrkinyt ymmärtämään jokapäiväistä elämää maan tasalla, asukkaiden näkökulmasta. Lisäksi olen kerännyt mahdollisimman kattavasti muuta materiaalia ymmärtääkseni paremmin alueita ja niiden historiaa.”

Tutkimuksensa kohteina olleita lähiöitä Junnilainen ei kuitenkaan paljasta – hän haluaa suojella asukkaiden yksityisyyttä ja olla asettamatta uusia stereotypioita. Jos Junnilainen ilmottaisi tekevänsä tutkimusta vaikkapa yhteisöllisyyden kokemuksesta Kontulassa, koko tutkimus ymmärrettäisiin kuvauksena Kontulasta. Pinnan alla on paljon muutakin – sekä yksityisiä, että yleisiä, useita lähiöitä koskettavia havaintoja.

Hyvä, paha yhteisöllisyys

Sosiologina Junnilainen yrittää ymmärtää sosiaalisen elämän kompleksisuutta.

”Tutkimiini alueisiin kohdistuvat ennakkoluulot ja stereotyyppiset uskomukset ovat syntyneet, kun paikallinen elämä on typistetty aina yhdeksi kapeaksi näkökulmaksi kerrallaan ja kaikki muu on riisuttu ympäriltä pois. Monimuotoinen todellisuus, jota ihmiset elävät, muuttuu helposti `ongelmalähiöksi`”, tutkija toteaa.

Lähiöiden ongelmia on pyritty ratkomaan lukuisilla yhteisöllisyyttä lisäävillä hankkeilla vuosi toisensa jälkeen. Tutkijana Junnilainen teki kuitenkin havainnon mediasta ja huomasi median puhuvan toistuvasti yhteisöllisyyden viemisestä lähiöihin ja asukkaiden osallistamisesta. Tällaisesta uutisoinnista syntyvät myös sivutuotteena jutut, joissa puhutaan vastakkaisesta ongelmasta – eli siitä, kun ihmiset eivät osallistu. Junnilaisen mielestä korjausehdotukset tuottavat myös itse ongelman.

Taideteokset, kohtaamiset, tilat ja yhteiset tapahtumat ovat hyviä asioita, jotka voivat synnyttää hyvinvoinnin kokemuksia monin eri tavoin. Tutkija näkee asiassa kuitenkin myös toisen puolen.

”Joskus tutkimukseni aikana mietin, että jos vuokratalovaltaisella alueella järjestetään talkoot, joihin asukkaiden oletetaan osallistuvan, mutta kukaan ei tule, heidät määritellään ihmisiksi, jotka eivät osallistu, ovat laiskoja, haluttomia tai kyvyttömiä, mutta jos samanlaiset talkoot järjestettäisiin hyväosaisella alueella, eikä kukaan tulisi, mitä silloin oletettaisiin? Saatan olla väärässä, mutta todennäköistä on, että ihmisten ajateltaisiin olevan liian kiireisiä osallistuakseen”, Junnilainen pohtii.

Junnilainen tuntee kuitenkin myös yhteisöllisyyshankkeiden hyvät puolet, eikä halua kritisoida niitä turhaan. Hän painottaakin pitkäkestoisten hankkeiden perään, joista voisi tulla luonnollinen osa asukkaiden elämää ja muodostaa jaksamista tukevia rakenteita.

”Yhteisöllisyyden edistämisestä on helppo puhua, koska yhteisöllisyydestä on tullut kyseenalaistamaton hyvä, jota on vaikea kritisoida. Samaan aikaan se on kuitenkin niin epämääräinen sana, ettei se tarkoita oikein mitään. Tästä syystä aina kun pohditaan hanketta, joka lisäisi yhteisöllisyyttä, pitäisi kysyä, mistä oletus yhteisöllisyyden lisäämisen tarve kumpuaa, mitä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan ja miten sen hankkeen myötä ajatellaan lisääntyvän.”

Lotta Junnilaisen tutkimukseen perustuva kirja ilmestyy Vastapainolta helmikuussa 2019 nimellä ”Lähiökylä – Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta”.

 

Teksti: Anna Horppu

Artikkelikuva Helsingin Pihlajamäestä: Bonin Von Volker, Helsingin kaupunginmuseo